Tiskiallas on täynnä likaisia astioita, pöydällä muutama unohtunut lautanen ja pullataikinasta ylitse jääneet jauhot. Uunipellillä on valmiina pullia, jotka pitää vielä voidella ja laittaa uuniin. Edellinen pellillinen on jo uunissa paistumassa. Ilmoille nousee makoisa tuoksu, kohta pullat ovat valmiita. Katsahdan sinua silmiin ja hymyilen. "Olisivatkohan ne jo valmiita?" kysyn. "Kaipa ne on" vastaat hieman epäröiden. Katsot arasti ja hieman kysyen vuorotellen minua ja pannulappuja. Otan pannulaput käteeni ja otan pellin pois uunista. Sillä välin sinä olet voidellut seuraavat pullat. Laitan ne uuniin paistumaan ja jätän juuri sieltä tulleet leivonnaiset jäähtymään vielä pellille.

On kulunut jo useampi viikko siitä kun näimme viimeksi. Odotin jo sinun tulevan tapaamaan minua. En kuitenkaan viitsinyt soittaa, ajattelin että varmasti otat yhteyttä kun haluat. Ihanaa kun tulit käymään ja ehdotit leipomista. Muistan kuinka leivoimme yhdessä kun olit pikkutyttö. Äitisi oli tuonut sinut luokseni hoitoon ja mielelläni minä tietenkin otin lapsenlapseni seurakseni. Mieleeni on jäänyt elävästi eräs kerta, kun et olisi millään halunnut tulla luokseni. Itkit ja huusit, halusit päästä äitisi mukaan töihin. Otin sinut syliini ja annoin itkeä. Pian jo rauhoituitkin ja hymyilit minulle suloisesti kuin paraskin kesäaurinko. En tiedä mitä kaikkea muistat tuosta ajasta, mutta toivon muistojesi olevan hyviä.

"Mummi?" kysyt ja palaan äkkiä takaisin muistoistani. "Mitä?" vastaan ja silmäni kiinnittyvät tuohon kauniiseen, pian kaksikymmentä täyttävään nuoreen neitoon. "Näytit vain niin haaveelliselta, halusin kysyä mitä ajattelit" vastaat ja katsot minua suoraan silmiin. Nuo silmät ovat aivan kuin isoisäsi silmät. Niin tummaruskeat ja syvät. Vastaan kysymykseesi, etten miettinyt juuri mitään. Käännyt taikinan puoleen ja mieleni täyttää huoli. Haluaisin säästää sinut kaikelta pahalta ja maailman kovuudelta. Tiedän pian lähtöni olevan edessä, en ole tässä ikuisesti. Mietin paljon sitä, kuinka voisin antaa sinulle parhaimmat eväät tulevaisuuttasi varten.

Äitisi on tulossa käymään täällä ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Mietin mitä hän mahtanee ajatella kun tulee tänne. Kolmen sukupolven naiset ovat yhdessä pitkästä aikaa. Toivon vain ettei tällä tapaamisella tule riitaa, ihan meidän kaikkien puolesta. Haluaisin vihdoin saada välit kuntoon tyttäreeni. Haluaisin olla ystävä hänelle. Nyt soikin jo ovikello, pyydän sinua käymään avaamassa. Hengitykseni kiihtyy, käteni tärisivät jännityksestä. Kuulen kuinka vaihdatte muutaman sanan eteisessä, äitisi heittää kengät pois ja naurahtaa jollekin asialle. Tyttärentyttäreni kiirehtii hänen edellään kertomaan ”Äiti tuli nyt!”.

”Hei vaan Mirja” tervehdin varovasti tytärtäni joka katselee ovensuusta minua pitkään. ”Terve, pitkästä aikaa täällä. Asunto on muuttunut hyvin vähän” tyttäreni huokaa ja katsahtaa reaktiotani. Kaadan pannusta kahvia kahteen kuppiin ja ojennan toisen Mirjalle. ”Mentäisiinkö puhumaan olohuoneeseen, täällä keittiössä on hieman ahdasta?” kysyn ja tyttäreni vastaa myöntävästi.

Menemme olohuoneeseen, istahdan sohvalle ja Mirja menee automaattisesti nojatuoliin, joka oli hänen lempituolinsa lapsena. Hymyilen, kyllä tyttäreni taitaa sisimmässään olla vielä se sama pikkutyttö. Välillemme laskeutuu hiljaisuus, jonka katkaisee keittiöstä kuuluva huuto ”Mummi, tulisitko ottaa pullat pois uunista?”. Nousen ja menen hieman ontuen keittiöön. Lonkka on taas kipeä, en ymmärrä mistä se on kipeytynyt. En kärsi täysin varata vasemmalle jalalleni, mutten suostu käyttämään sauvaa apuna kävelemisessä.

”Oi, onpa nämä jo kauniin värisiä!” ihmettelen kun kurkotan ottamaan pullat uunista. Sieltä minua vastaan katsoo kauniisti kypsyneitä, lapsenlapseni tekemiä rusinapullia.